Talvi alkaa: hiljainen avajaisjuhla
Aurinkotermi "talvi alkaa" laskeutuu maahan, yksiselitteinen julistus kosmokselta, että talvi on virallisesti täällä. Tuntuu kuin taidemaalarimestari, saatuaan valmiiksi syksyn loistelevan, kullan-ja-punaisen mestariteoksen, on nyt pessyt siveltimensä ja vaihtanut hillittyyn eleganssiin: lyijynharmaan sävyihin, hillittyyn ruskeaan ja tulevan lumen pehmeään, potentiaaliseen valkoiseen. Maailma luovuu eloisan syksyn takkinsa ja syleilee syvän rauhallisuuden. Tuuli, joka ei ole enää vain reipas, kantaa nyt terävää, metallista kylmyyttä, joka kuiskaa tulevasta syvemmästä kylmyydestä, puhdistaen kadut viipyvistä tuoksuista jättäen vain kauden puhtaan, tuoksuttoman hengityksen.
Aiemmin vilkkaat pellot ovat kesannoissa ja hiljaisina, niiden sänkijäännökset jäljittelevät maan päällä kuvioita muinaisen kirjoitusten tavoin. Lehdet ovat viimeisessä tanssiesityksessään enimmäkseen kiertyneet alas muodostaen terävän, kahisevan maton, jättäen oksat karkeiksi ja rohkeiksi horisonttia vasten. Tämä arkkitehtoninen puiden paljastus luonnostelee minimalistista kohtausta, joka paljastaa luonnon ja sitä kautta elämän olennaisen rakenteen. Vastauksena ihmiset kaivautuvat raskaan villan ja untuvatakkien lämpöön. Heidän hengityksensä sumutuu ilmassa, ja heidän tahtinsa kiihtyy yhteisellä, sanattomalla tarkoituksella: palata kodin pyhäkköön, suljetun oven mukavuuteen maailman kasvavaa kylmyyttä vastaan.
Tämä vetäytymisen kausi ei kuitenkaan ole poissaolon, vaan syvällisen läsnäolon aikaa. On aika kääntyä radikaalisti sisäänpäin, tehdä hiljaista pohdintaa ja säilyttämistä. Muinainen kiinalainen Yinyang-filosofia opettaa meille, että hiljaisuudessa piilee liikkeen siemen; levossa, toiminnan synty. Aivan kuten luonto varastoi energiaa syvälle maahan, uinuviin juuriin ja jäätyneeseen maaperään odottaen kärsivällisesti kevään pyörteitä, myös meitä kutsutaan käyttämään tätä kristallijaksoa hidastaaksemme kiihkeää tahtiamme. On aika vaalia sisäistä itseämme oman tietoisuutemme tulisijan äärellä, lukea, unelmoida ja arvostaa sitä karua, hiljaista kauneutta, jonka talvi yksin tuo. Raikkaassa ilmassa on ainutlaatuinen, kirkastava rauha ja pehmeät, varhaiset auringonlaskut, jotka kullattavat paljaita oksia.
Ensimmäinen kattila höyryävää teetä kylmästä sisääntulon jälkeen, perheen kanssa jaetun muhennoksen runsas, lämmittävä mukavuus, kuunvalo heijastuu kirkkaasti pakkaselta-suutellaan ikkunalaudalta-nämä ovat "Talvi alkaa" -elokuvan hienovaraisia iloja. Se ei ole loppu, vaan hiljainen, välttämätön siirtymä. Se on maailmankaikkeuden syvä, kollektiivinen hengitys-pyhä tauko säälimättömässä vuodenaikojen kierrossa, joka kutsuu meidät lepäämään, täydentämään ja löytämään rikkautta hiljaisuudesta.
